Virtuaalimaailma on osa arkeamme. Monet arkiset asiat hoidetaan virtuaalisesti, etäyhteydellä. Aika usein asioidaan robottien kanssa. Tämä on sinänsä hyvä suuntaus. Asioiden hoito tehostuu, resursseja käytetään siihen, missä ihmistyötä ja ihmisen tekemää palvelua tarvitaan. Ihmisen tekemä työ on kallista, mutta se voi olla myös arvokasta – ihmiskontakti voi tehdä palvelusta luksusta.

Virtuaaliyhteyksiä kannattaa hyödyntää myös vaikkapa maa- ja metsätalouden viestinnässä. Liveseuranta sikalassa on upea idea! Mitä enemmän avaamme ovia ja näytämme maatilojen ja metsänhoidon arkea, sitä vähemmän huhuja ja vääriä tietoja pääsee syntymään.

Opetustakin viedään koko ajan enemmän virtuaaliseen suuntaan. Opiskelun pitäisi olla entistä enemmän aikaan ja paikkaan sitomatonta. Netin kautta voi suorittaa paitsi mielenkiintoisia kursseja, kuten vaikkapa jonkun ulkomaisen yliopiston tarjoamia MOOC-toteutuksia. MOOC tarkoittaa massiivista, avointa verkkokurssia, jonne on yleensä vapaa pääsy. Netistä voi etsiä mitä erilaisimpia kursseja ohjelmoinnista ja tekoälystä kestävään maatalouteen ja historiaan, kielitaidosta riippuen.

Näiden hyvien kokemusten innoittamana monessa oppilaitoksessa on opetusta siirretty verkkoon. Hyviä esimerkkejä on, pitkien etäisyyksien takaa on saatu opintoja suoritettua. Opiskelija on voinut opiskella aihetta, jota ei ehkä omassa oppilaitoksessa niin syvällisesti käsitellä.

Virtuaaliopetuksesta ja -palvelusta on hyviä kokemuksia, mutta siitä on tullut myös säästöväline. Saatetaan ajatella, ettei ihmistä tarvita tässä ollenkaan. Monessa asiassa ihmistä ei juuri tarvitakaan. Nykyihmisen on vaikeaa kuvitella, että tilillä olevan rahasumman kertomiseen tai rahan nostamiseen tililtä tarvittaisiin pankkivirkailijaa. Nuorille jopa asioiden hoitaminen puhelimessa saattaa olla vaikeaa. Helpompi on hoitaa asioinnit itse tai chatin välityksellä. Ihmisen kontakti saattaa kuitenkin olla tarpeen monimutkaisemmissa asioissa. Itse hoidettaessa näennäinen säästö saattaakin koitua lisäkustannukseksi. Esimerkiksi vakuutusturvassa jokaiselle ostetulle tuotteelle hankittu, erillinen vakuutus saattaa tulla kalliimmaksi, kuin asiantuntijan kanssa kartoitettu, kokonaistarpeen mukainen vakuutuspaketti.

Opetuksessa osa oppilaitoksista on ottanut virtuaaliopetuksen opiskelijoita palvelevaksi opettamisen vaihtoehdoksi. Osa taas käyttää sitä nimenomaan säästökeinona. Näiden välillä on selkeä ero: laadukas virtuaaliopetus ei tarkoita sitä, että opetus vain heitetään verkkoon ja säästetään opettajan työaikaa. Laadukas opetus vaatii huolellista suunnittelua. Virtuaaliopetus on rakennettava aivan omalla tavallaan, miettien samalla, missä, miten ja mitä kulloinkin opitaan. Ennen kuin virtuaaliopetus toimii, on opiskelijalla oltava varsin kehittyneet oppimisen taidot.

Surullisia esimerkkejä on jo yllin kyllin: pitkän matkan takaa ei viitsitä lähteä kahden lähitunnin takia kaupunkiin kouluun. Etäopetus mielletään vapaa-ajaksi. Tämä voi johtaa jopa nuoren syrjäytymiseen.

Aidon kohtaamisen tarve ei ole vähentynyt. Etäyhteydet ja itseopiskelu eivät saa johtaa siihen, että ryhmäkokoja kasvatetaan ja unohdetaan ihmisten kohtaaminen. Edelleen jokainen meistä tarvitsee ihmiskontaktia. Joskus opettaja on lapselle tai nuorelle ainoa aikuinen, jolla on aikaa kohdata hänet kasvokkain. Jokaiselle lapselle, nuorelle, aikuiselle ja ikäihmiselle on oltava joku, joka katsoo silmiin ja sanoo, että sinä olet tärkeä.

Kati Partanen

Viljelijöiden maailmanjärjestön (WFO) naisten komitean puheenjohtaja.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 1.4.2019. https://www.maaseuduntulevaisuus.fi/puheenaiheet/vieraskolumnit/artikkeli-1.403952

Kolumnista tehty uutisjuttu: https://www.maaseuduntulevaisuus.fi/kotimaa/artikkeli-1.405137

Olen kasvanut ympäristössä, jossa sukupuoli ei rajoittanut unelmia, suunnitelmia tai oppimista. Kaikkeen oli mahdollisuus sukupuolesta riippumatta, jos vain tahtoa ja motivaatiota riitti. Myöskään opintojeni, työurani ja luottamustehtävieni aikana sukupuoli ei ole ollut rajoite. Traktorityöt, hitsaaminen, matemaattiset aineet, puheenjohtajuudet tai luottamustoimet jne. eivät ole jääneet hoitamatta tai opettelematta, koska olen nainen, ei edes perheen äitinä. On ollut harvinaista törmätä tilanteeseen, jossa kykyjäni olisi epäilty sukupuoleni vuoksi.

Luottamustehtävässäni Viljelijöiden maailmajärjestön (WFO) naisten komitean puheenjohtajana edistän tasa-arvon toteutumista kaikkialla maailmassa. Ammattisisareni kehitysmaissa törmäävät jatkuvasti tilanteisiin, joissa heidän etenemisensä luottamustehtävissä tai yritystoimintansa kehittäminen tyssäävät sukupuoleen. He joutuvat käymään ylimääräisiä taisteluja saadakseen toteuttaa unelmiaan: heidän on vakuutettava lähiympäristönsä, että he osaavat ja pystyvät sukupuolesta huolimatta. Heille suomalainen, tasa-arvoinen kulttuuri on näyttäytynyt esimerkillisenä.

Siksi toimittaja Seppo Votkinin kolumni ”Vaaleista vol 2” (IS 14.3.) oli yllättävä. Iisalmelaiset ja yläsavolaisetko olisivat vanhanaikaisia ja kykenisivät äänestämään vain miestä? Että Seppo Kääriäisen ansiokkaan uran jatkajaksi passaisi vain mies? Vaalikentillä en ole törmännyt vielä kertaakaan siihen, että sukupuoleni olisi muodostumassa äänestämisen esteeksi. Kohtaamani ihmiset ovat olleet kiinnostuneita osaamisestani, verkostoistani, mielipiteistäni ja persoonastani. He myös tekevät luultavasti äänestyspäätöksen sen mukaan, millainen persoona ehdokas on, mitä osaamista ja kokemusta hänellä on ja kohtaavatko ehdokkaan ja äänestäjän arvot. Sukupuoli taitaa olla iisalmelaisellekin nykyäänestäjälle toissijainen asia.

Kati Partanen

eduskuntavaaliehdokas, Keskusta

Iisalmi

Julkaistu 19.3.2019 Iisalmen Sanomissa.

Viime viikon loppupuolella uutisoitiin selvityksestä, jonka mukaan Suomen on mahdollista päästä hiilineutraaliksi 2040 -luvulla. Se edellyttää muutoksia ihmisten kulutustottumuksiin, lähinnä siis ylikulutuksen ja tuhlaamisen loppumista. Tarvitaan myös maa- ja metsätalouden hiilensidonnan kehittämistä.

Asioiden yksinkertaistamiseksi julkaistiin raflaavia otsikoita. Uutissivuille tuli esimerkiksi listoja, mitkä ruoka-aineet ovat hyviksiä, mitkä pahiksia. Perusteena tälle olivat hiilidioksidipäästöt tuotekiloa kohden.

Joulukuussa julkaistiin tutkimus, jossa hiilidioksidipäästöjä tarkasteltiin ruokatuotteen ravitsemukselliseen arvoon verrattuna: Millainen ruokalautanen olisi viisas paitsi ravitsemuksellisesti, myös ilmaston kannalta. Se ei jostain syystä kerännyt yhtä paljon huomiota. Siinähän mm. suomalainen naudanliha todettiin järkeväksi valinnaksi.

Kiihkeässä keskustelussa haetaan kiihkeästi myös perusteluja. Maailma on väärällään erilaisia artikkeleita ja tekstejä, joilla perustellaan erilaisia asioita. Ruokavalioon ja ruuan ympäristövaikutuksiin liittyvissä keskusteluissa infoähky on helposti saavutettavissa. Tavallisen ihmisen päälle vyöryy mitä erilaisempia tietopaketteja siitä, mitä pitäisi syödä, mitä ei saa syödä ja mitä voi syödä, kunhan muistaa hyvittää tekosensa universumille.

Tutkimuksista haetaan omien mielipiteiden tueksi ne, jotka tuntuvat itselle sopivimmilta. Ne, jotka sotivat omaa maailmankuvaa vastaan, leimataan asenteellisiksi ja tarkoitushakuisiksi tutkimuksiksi. Media tekee parhaansa nostaakseen tutkimustuloksista raflaavia otsikoita klikkausten toivossa. Tavallinen kansalainen ahdistuu.

Hyvä yleisneuvo on palata siihen aikaan, kun lautasmalli oli arvossaan: nauti kohtuudella ja sesonginmukaisesti. Mummon opetukset eivät ole vanhentunutta tietoa, vaikka ovatkin vuosikymmenten takaa: ota lautaselle se, mitä jaksat ja syö lautanen tyhjäksi. Vältä mässäilyä. Liha ja kala ovat arvoruokaa, niitä pitää arvostaa.

Kiihkeässä keskustelussa on roimittu myös tutkimussektoria. Tutkijoiden etiikkaakin on arvosteltu. Tutkimusmaailmaan kuuluu asioiden tarkastelu eri näkökulmista ja äkkisestään katsoen ristiriitaisetkin tulokset. Kutakin tutkimusta arvostellessa kannattaa kiinnittää huomiota aineistoon, tutkimustapaan ja näkökulmaan. Etenkin biologisissa tieteissä yksiselitteisten totuuksien löytyminen on hankalaa. Esimerkiksi ruuantuotannon ympäristövaikutuksissa on huomioitava koko hiilenkierto: hiiltä sidotaan, sitä käytetään tuotannossa ja sitä vapautuu. Ydinasia on, miten hiilenkierto pidetään hallittuna. Turhia hiilidioksidipäästöjä ei pitäisi sallia.

Yhdestä asiasta tiedemaailma on ilmastonmuutoskeskustelussa yksimielinen: suurin syyllinen ilmakehän hiilidioksidipitoisuuden kasvuun on fossiilisten polttoaineiden käyttö. Fossiilisten polttoaineiden mukana vapautuva hiili on vieläpä sitoutunut ammoisina aikoina, kymmeniätuhansia vuosia sitten. Uusiutuvien luonnonvarojen käyttö on siis välttämätöntä myös tästä näkökulmasta: uusiutuvien energialähteiden tuotantoa on kehitettävä, kaikenlaista tuhlausta pitää välttää.

Maatalouden hiilinielujen osalta tutkimus on vielä kesken. Oleellista on kuitenkin huomata se, että maa- ja metsätalous eivät suinkaan ole ilmastonmuutoksen hillinnässä ongelma, vaan ratkaisu. Se ei synny museoimalla, vaan järkevällä peltojen ja metsien käytöllä. Esimerkiksi viljelymenetelmien vaikutusta pitää vielä tutkia, joten maa- ja metsätalouden perustutkimuksen rahoitus on turvattava. Ilman laadukasta perustutkimusta ei synny yhtään innovaatiota.

Kati Partanen, WFO:n naisten komitean pj.

Julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 4.3.2019. https://www.maaseuduntulevaisuus.fi/mielipiteet/vieraskolumnit/artikkeli-1.387917

Kaupungistumisen ja yhteiskunnan tiivistymisen sanotaan olevan luonnonlaki, väistämätön tapahtuma. Kehittämisvaroja ei joidenkin tahojen mukaan kannata suunnata syrjäseutujen kehittämiseen, koska ihmiset lähtevät sieltä pois joka tapauksessa. Alueiden kehittymiseen voidaan kuitenkin vaikuttaa, kyse on aktiivisista valinnoista.

Yritysten toimintaedellytyksiin vaikuttavat mm. työvoiman ja toimitilojen saatavuus, yhteistyökumppaneiden läheisyys, liikenneyhteydet, raaka-aineiden ja energian saatavuus, alueen ilmapiiri ja koulutuspalvelut.

Tutkija Tuomas Kuhmonen on laatinut neljä maaseudun tulevaisuuskuvaa, vaihtoehtoja, mihin suuntaan maaseutu voi kehittyä. Alueiden kehittyminen ei suinkaan ole ajelehtimista, vaan niihin voidaan vaikuttaa yhteiskuntapolitiikalla.

Tulevaisuuskuvia on Kuhmosen tutkimuksessa hahmoteltu neljä kappaletta: saarekemaaseutu, museomaaseutu, siirtomaatalous ja hajautunut biotalous. Jos luonnonvarojen arvo markkinoilla laskee, eikä politiikalla haluta vaikuttaa luonnonvarojen tai alueiden käytön kehitykseen, maaseudulle muodostuu saarekkeita, joissa on tuotanto- ja jalostustoimintaa, mutta laajoja alueita jää ilman asutusta ja palveluja.

Jos taas luonnonvarojen arvo kasvaa, mutta politiikalla rajoitetaan voimakkaasti niiden käyttöä, päädytään museomaaseutuun. Silloin luonnonvaroja ei saa hyödyntää ja esim. rakentamista ohjataan taajamiin. Maaseudun kehitystä ohjataan ympäristöllisen kestävyyden näkökulmasta, mutta kulttuurinen ja sosiaalinen kestävyys romutetaan.

Jos luonnonvarojen käyttöä edistetään poliittisesti ja niiden arvo markkinoilla kasvaa, tarkastellaan markkinoiden ja politiikan kestävyyttä ympäristön, talouden, sosiaalisen ja kulttuurisen näkökulman mukaan. Jos ne eivät ole kestäviä, päädytään siirtomaatalouteen. Luonnonvarat – pellot, metsät, mineraalit ja vedet – voivat ajautua kansainvälisten suuryritysten käsiin. Päädytään tilanteeseen, jossa maaseutu kupataan tyhjäksi ja voitot valuvat maailmalle.

Jos taas markkinat ja politiikka ovat kestäviä, politiikalla edistetään luonnonvarojen kestävää käyttöä ja luonnonvarojen arvo kasvaa, on mahdollista saavuttaa biotalouden onnela – tilanne, jossa yhteiskunta rakentuu hajautetun biotalouden yhteiskuntaan. Tällöin maaseudun toimijat ovat vahvasti varmistamassa yhteiskunnan toimintakykyä, kun maailman epävarmuus kasvaa.

Politiikalla on väliä. Ajelehtimalla ajaudutaan sattumanvaraiseen tulevaisuuteen, markkinoiden määräysvaltaan. Yhteiskunnan tasa-arvoinen kehitys edellyttää alueiden kehittämistä myös politiikalla. Meillä on mahdollisuus saavuttaa biotalouden onnela, jossa luonnonvaroja voidaan hyödyntää kestävästi ja samalla tuoda hyvinvointia koko maahan. Sitä varten tarvitaan päätöksentekijöitä, jotka arvostavat koko maata ja maaseutua. Päätöksentekijöitä, jotka todella tuntevat maaseudun asukkaiden ja elinkeinojen tarpeet.

Kati Partanen, Iisalmi

kansanedustajaehdokas, Suomen Keskusta.

MMM, lehtori, maa- ja metsätalousyrittäjä.

Julkaistu Töllötin -lehdessä 14.2.2019. Näköislehti: https://edition.pagesuite.com/html5/reader/production/default.aspx?pubname=T%c3%b6ll%c3%b6tin&edid=579761f9-d669-4ce9-b877-f3e85ccc1e4b

Hinta ohjaa hankintapäätöksiä voimakkaasti. Raha on tärkein mittari kaikelle ostotoiminnalle, niin yksityishenkilöillä, yrityksillä, kuin julkisilla toimijoillakin. Raha on selkeä ja helposti mitattava. Sen niukkuus näkyy välittömästi. Raha on tärkein, oikeastaan ainoa sallittu, vaihdannan väline.

Sen sijaan laatu on hankala mittari. Se on abstrakti, usein vaikeasti mitattava. Laatu saattaa tarkoittaa eri ihmisille eri asioita: toinen arvostaa vaikkapa ruuassa makua, alkuperää tai tuoreutta, joku toinen vierasainejäämiä ja hygieniaa. Hoivatyössäkin laatumittareita on vaikka kuinka paljon, hoitajamitoituksesta viriketoimintaan ja vessapaperirullien vaihtoon saakka. Raha on niihin verrattuna yksinkertainen mittari, eikä varmasti aiheuta kilpailuoikeudellisia seurauksia. Hinta onkin ollut kilpailutuksissa monta kertaa ”ainoa oikea” kriteeri, kaikesta muusta on tapeltu. Moni julkinen taho pelkää valituksia niin paljon, että välttää kilpailutuksessa muiden, kuin hinnan määrittelyä.

Joidenkin mielestä järkevä ihminen hyväksyy mittariksi vain rahan. Kas, kun ei laatua voi määritellä luotettavasti. Onpa jossain tuotu esiin sekin, ettei laadulla ole väliä ja esimerkiksi ruoka on ihan samanlaista kaikkialla. Suunnilleen sama porukka vaatii kyllä Suomeen kovempia kriteereitä vaikkapa työsuhteen ehtoihin, ympäristöasioihin tai eläinten hyvinvointiin.

Niinpä päädytään siihen, että kaupunkiemme kadut on päällystetty intialaisten lasten hakkaamilla kivillä. Hienot ja halvat ovat. Kotimainen kivi olisi ollut niin kallista. Ei kannata vaivata päätään sillä, missä ja miten kivet on tuotettu. Päädytään siihen, että vanhusten ja vammaisten hoitokodeissa on liian vähän henkilökuntaa, jolloin vessakäyntejä tai ruokailua ei ehditä avustamaan. Mutta hei, kun tämä on halvempi. Päädytään siihen, että ulkomailta tuodaan sairaiden eläinten lihaa väärennetyillä eläinlääkärin tarkastustodistuksilla. Mutta se oli tosi halpaa! Tuote on kuitenkin sama. Näennäisesti.

Ylihintaa ei tietenkään tarvitse maksaa, mutta on hyvä oppia, mikä on kunkin tuotteen todellinen arvo. Jos edullisuus saavutetaan toiminnallisella tehokkuudella, ollaan tehty hyviä asioita. Jos taas edullisuus saavutetaan sillä, että porukan heikoin lenkki kärsii, ollaan paholaisen polulla. Oman toiminnan tehokkuus ei tarkoita sitä, että kilpailutustoiminta osataan tehdä niin tehokkaasti, että ketjun muut osapuolet imetään kuiviin.

Suomi on vauraampi kuin koskaan. Ihmisten tuloista entistä pienempi osa menee ruokaan ja välttämättömään hoivaan. Nyt on siis halpuutettu vanhusten ruokapalvelut, virkistystuokiot ja vaipanvaihdot. Missä vaiheessa halpuutetaan kaikki muukin? Saako kohta Teslan Dacian hinnalla tai Bossin puvun H&M -hintaan? Jos halpuus tarkoittaa sitä, että on vaikeaa selvittää tuotteen alkuperää tai sitä, mikä on yrityksen omistajuus, pitäisi hälytyskellojen soida. Kasvollinen omistajuus, tuotteen tai palvelun jäljitettävyys ja avoimuus tuotannossa ovat monesti laadun takeita. Eikö niitä voitaisi ottaa kilpailutukseen kriteereiksi?

Jos ihmisten suut tukitaan, ettei epäkohdista saa kertoa, pitää olla huolissaan. Jos kilpailutuksen epäkohtia ei uskalleta kertoa, on tosiaankin oltava huolissaan. Jos uhkaillaan, kiristetään tai pelotellaan, pitää olla huolissaan. Meillä pitää olla varaa olla huolissaan.

Kati Partanen, WFO:n naisten komitean pj.

Julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 4.2.2019. https://www.maaseuduntulevaisuus.fi/mielipiteet/vieraskolumnit/artikkeli-1.372028

Uutisjuttu: https://www.maaseuduntulevaisuus.fi/politiikka/artikkeli-1.372968

Viime perjantaina vietettiin Maailman opettajien päivää. Unesco korostaa opettajien roolia tuottavien ja tasapainoisten kansalaisten kasvattajina ja on siksi nimennyt lokakuun 5. päivän kansainväliseksi opettajien päiväksi. Perusteluissa mainitaan, että opettajan rooli mm. oppilaiden kriittisen ajattelun, monipuolisen tiedonhankinnan, yhteistyökyvyn ja haasteiden ratkaisukyvyn kehittäjänä on suuri. Näitä taitoja puolestaan tarvitaan työssä, yrittämisessä ja aktiivisena kansalaisena.

Suomessa on tunnustetusti tasokas koulutus. Opettajien koulutus on korkeatasoista ja koulutusjärjestelmää kehitetään. Peruskouluissa on mahdollisuus kasvattaa mediakriittisyyttä, mutta myös rohkeutta. Viime viikon kohu koululaisten tekemästä julisteesta läikkyi pahasti yli. Kouluissa, jos missä, pitää olla lupa revitellä ja haastaa. Tärkeää on, että kouluissa tutustutaan monipuolisesti erilaisiin elämän aloihin ja erilaisiin mielipiteisiin. Murrosikään kuuluu mielipiteiden ehdottomuus ja terävyys. Ikä ja kokemus tuovat yleensä kyllä mukanaan sitten niitä muita sävyjä mustan ja valkean rinnalle, kunhan kouluissa huolehditaan laajasta sivistyksestä.

Vikaankin koulutuksen vauhdikkaassa kehittämisessä voidaan mennä; tällä hetkellä keskusteluttaa ammatillisen koulutuksen laatu. Ammatillisessa koulutuksessa työssäoppimisella on suuri rooli. Monet maatilat, jotka työssäoppijoita ottavat vastaan, ovat huolissaan oppijoiden osaamisen tasosta. Työssäoppimisen ei pidä olla sitä, että opiskelija heitetään tilalle ilman minkäänlaista osaamista, saatikka motivaatiota. Siksi koulutilojen merkitys on suuri jatkossakin. Maatalous- ja metsäalalla opiskelijoiden olisi opeteltava perusasioita ensin koulutilan pelloilla, navetoissa ja metsissä. Maatilalle mentäisiin oppimaan sitten, kun perustaidot ja -tiedot ovat hallussa.

Koulutuksen uudistamisen kanssa samaan aikaan ollaan kiristetty valtion rahahanoja. Kun säästää pitää, leikkuri osuu kaikille sektoreille. Jos oppilaitosten johdossa ei ole ollut osaamista tehokkuuden johtamisessa, on säästöjä kohdennettu harkitsemattomasti. Koulutuksen laatua ei paranneta lähiopetusta voimakkaasti leikkaamalla, mutta opetuksen kohdentamista ja toteutusta voi kyllä uudistaa. Opettajien osaamisesta ei pidä tinkiä: hyvä opettaja on paitsi pedagogisesti pätevä ja osaava, myös ammattialansa taitaja.

Myös korkeakouluissa – ammattikorkeakouluissa ja yliopistoissa – on kiristetty vyötä. Rahoitus kohdentuu entistä enemmän tulosten mukaan. On lisätty painetta siihen, että opiskelijat valmistuvat ja myös työllistyvät. Samalla korkeakoulujen osallistumista elinkeinojen kehittämiseen on korostettu. Myös korkeakouluissa on äärettömän tärkeää, että opettajalla on paitsi osaamista opettamiseen ja oppimisen ohjaamiseen, myös oman alansa asiantuntijuus ja osaaminen. Onneksi opiskelijat ovat vaativia ja palautetta tulee, jos opetuksen taso on heikko. Opettajan ammattitaidon ylläpitäminen korostuu: on pysyttävä mukana alan kehityksessä. On myös kehitettävä omaa pedagogista osaamistaan. Uusi opiskelijasukupolvi tuo aina mukanaan uudenlaisia valmiuksia, joihin opettajan on mukauduttava. Opetusta ja ohjausta pitää pystyä tarjoamaan vaikkapa digitaalisilla välineillä.

Luonnonvara-alalla on pidetty aina tärkeänä alan biologisten perusteiden osaamista. Ne eivät ole poistumassa. Edelleen tarvitaan maa- ja metsätalouden huippuammattilaisia vaikkapa ekonomistien ja tekniikan kehittäjien joukkoon. Muutoin päädytään laukomaan totuuksia vaikkapa alan tehostamisesta täysin epärealistisin keinoin. Esimerkiksi maatalousekonomisti osaa yhdistää taloustieteen maatalouden biologisiin periaatteisiin, mutta ei pelkää kehittämisideoitakaan.

Arvostetaan alaamme ja sen koulutusta! Kehitetään sitä, mutta ei romuteta hyväksi havaittuja käytäntöjä!

Kati Partanen

Kolumni on julkaistu Maaseudun Tulevaisuudessa 8.10.2018.

https://www.maaseuduntulevaisuus.fi/mielipiteet/vieraskolumnit/artikkeli-1.312291

Karjanlanta on saanut taas huomiota oikein oppositiojohtajan taholta. Karjanlanta on kuulemma ”äärimmäisen vaarallista Itämerelle”. Näin SDP:n Antti Rinne lausui MTK:n valtuuskunnan syyskokouksen päivällispuheessaan. Viime viikolla lehdissä uutisoitiin toisessa seminaarissa kuullusta ajatuksesta lannanlevityskiellosta pelloille ja lausahduksesta ”mitä tuolle lantaongelmalle pitäisi tehdä?”. Säännöllisin väliajoin myös huolestuneet kansalaiset kyseenalaistavat tekstiviestipalstoilla lannanlevityksen oikeutuksen.

Lanta onkin kiva aihe hyökkäykselle. Sehän on ällöttävää, haisevaa, epähygieenistä. Ja ehkä vaarallistakin. Täydellinen vihollinen, täydellinen poliittisten irtopisteiden keruussa. Kas, kun lanta on ilmeisen vieras elementti suurimmalle osalle kansasta. Sitä on helppo vihata, se haluttaisiin siirtää näkymättömiin ja haistamattomiin.

On toki hienoa, että karjanlanta kiinnostaa. Lanta on nimittäin iloinen ja arvokas asia. Karjanlantaa pitää arvostaa, suorastaan rakastaa. Sillä on tärkeä merkitys ravinteiden kierrossa. Lannalla on myös tärkeä merkitys viljelymaalle. Karjanlanta edistää maaperän mikrobiologista aktiivisuutta ja se lisää maan hiilipitoisuutta. Maaperä tarvitsee lantaa, maan pieneliöt tarvitsevat lantaa. Karjanlanta pitää levittää pelloille, eikä suinkaan käsitellä ongelmajätteenä.

Karjanlanta ei siis ole ongelma, vaan mahdollisuus. Kierrätysravinteista ehdottomasti suurin osa on karjanlannassa. Siksi lannan nykyistä tehokkaampi hyödyntäminen on äärimmäisen tärkeää. Karjanlanta kierrätysravinteena on myös turvallinen, sillä mm. lääkejäämien, raskasmetallien ja muiden haitta-aineiden pitoisuudet ovat siinä hyvin pienet verrattuna vaikkapa yhdyskuntalietteeseen.

On totta, että Suomessakin paikoin karjanlantaa on runsaasti verrattuna etenkin peltojen fosforitarpeeseen. Tämän ylimäärän osalta erilaiset prosessointimenetelmät ovat tärkeitä. Biokaasutusta on tähän tarjottu ratkaisuna. Biokaasutuksen kautta ravinteet ovat helpommin kuljetettavassa ja levitettävässä muodossa. Biokaasun tuottamisen kannalta karjanlanta ei kuitenkaan ole paras mahdollinen, sillä eläimen syömä ravinto on jo käynyt kertaalleen läpi hajottamisreaktion, jolloin metaanin saanto on melko alhainen. Tarvitaan siis muita komponentteja, kuten nurmirehusilppua tai elintarvikejätteitä, sekaan. Tällä hetkellä suurin este on biokaasureaktoreiden korkea hinta. Biokaasutuksen suuri arvo on talteen otettavassa energiassa ja suurten lantakeskittymien alueella sen etuna on lopputuotteen saaminen helpommin kuljetettavaan ja liki hajuttomaan muotoon.

Karjanlannassa pahinta lienee haju ja ajatus siitä, että se on kakkaa. Yäk. Sen arvostusta on kuitenkin nostettava. Kevyet heitot siitä, ettei lantaa pitäisi levittää pellolle, ovat vastuuttomia. Pelto on karjanlannan luonnollinen ja oikea paikka. Kasvit eivät ilman ravinteita kasva.

Lannoituksen vesistövaikutukset kiinnostavat. Lanta ja lannoitteet eivät valu vesistöihin, kunhan niitä levitetään oikea määrä oikealla tavalla. Ylimääräiset ravinteet sen sijaan saattavat kulkeutua vesistöihin, jos kasvit eivät niitä kykene hyödyntämään. Siksi onkin tärkeää suunnitella lannoitus kasvin tarpeen mukaan ja näinhän tiloilla tehdään. Jätevesipuhdistamoista sattuu aika-ajoin ”lurahduksia” vesistöihin, mutta karjanlantaa ei vesiin lurahtele.

Kuulutankin nyt lantapositiivisuutta. Lanta on arvokasta, tärkeää, elämän ja kasvun perusta. Edistetään sen tehokasta hyödyntämistä!

Kati Partanen

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuudessa 3.12.2018

https://www.maaseuduntulevaisuus.fi/mielipiteet/vieraskolumnit/artikkeli-1.340655