Hinta ohjaa hankintapäätöksiä voimakkaasti. Raha on tärkein mittari kaikelle ostotoiminnalle, niin yksityishenkilöillä, yrityksillä, kuin julkisilla toimijoillakin. Raha on selkeä ja helposti mitattava. Sen niukkuus näkyy välittömästi. Raha on tärkein, oikeastaan ainoa sallittu, vaihdannan väline.
Sen sijaan laatu on hankala mittari. Se on abstrakti, usein vaikeasti mitattava. Laatu saattaa tarkoittaa eri ihmisille eri asioita: toinen arvostaa vaikkapa ruuassa makua, alkuperää tai tuoreutta, joku toinen vierasainejäämiä ja hygieniaa. Hoivatyössäkin laatumittareita on vaikka kuinka paljon, hoitajamitoituksesta viriketoimintaan ja vessapaperirullien vaihtoon saakka. Raha on niihin verrattuna yksinkertainen mittari, eikä varmasti aiheuta kilpailuoikeudellisia seurauksia. Hinta onkin ollut kilpailutuksissa monta kertaa ”ainoa oikea” kriteeri, kaikesta muusta on tapeltu. Moni julkinen taho pelkää valituksia niin paljon, että välttää kilpailutuksessa muiden, kuin hinnan määrittelyä.
Joidenkin mielestä järkevä ihminen hyväksyy mittariksi vain rahan. Kas, kun ei laatua voi määritellä luotettavasti. Onpa jossain tuotu esiin sekin, ettei laadulla ole väliä ja esimerkiksi ruoka on ihan samanlaista kaikkialla. Suunnilleen sama porukka vaatii kyllä Suomeen kovempia kriteereitä vaikkapa työsuhteen ehtoihin, ympäristöasioihin tai eläinten hyvinvointiin.
Niinpä päädytään siihen, että kaupunkiemme kadut on päällystetty intialaisten lasten hakkaamilla kivillä. Hienot ja halvat ovat. Kotimainen kivi olisi ollut niin kallista. Ei kannata vaivata päätään sillä, missä ja miten kivet on tuotettu. Päädytään siihen, että vanhusten ja vammaisten hoitokodeissa on liian vähän henkilökuntaa, jolloin vessakäyntejä tai ruokailua ei ehditä avustamaan. Mutta hei, kun tämä on halvempi. Päädytään siihen, että ulkomailta tuodaan sairaiden eläinten lihaa väärennetyillä eläinlääkärin tarkastustodistuksilla. Mutta se oli tosi halpaa! Tuote on kuitenkin sama. Näennäisesti.
Ylihintaa ei tietenkään tarvitse maksaa, mutta on hyvä oppia, mikä on kunkin tuotteen todellinen arvo. Jos edullisuus saavutetaan toiminnallisella tehokkuudella, ollaan tehty hyviä asioita. Jos taas edullisuus saavutetaan sillä, että porukan heikoin lenkki kärsii, ollaan paholaisen polulla. Oman toiminnan tehokkuus ei tarkoita sitä, että kilpailutustoiminta osataan tehdä niin tehokkaasti, että ketjun muut osapuolet imetään kuiviin.
Suomi on vauraampi kuin koskaan. Ihmisten tuloista entistä pienempi osa menee ruokaan ja välttämättömään hoivaan. Nyt on siis halpuutettu vanhusten ruokapalvelut, virkistystuokiot ja vaipanvaihdot. Missä vaiheessa halpuutetaan kaikki muukin? Saako kohta Teslan Dacian hinnalla tai Bossin puvun H&M -hintaan? Jos halpuus tarkoittaa sitä, että on vaikeaa selvittää tuotteen alkuperää tai sitä, mikä on yrityksen omistajuus, pitäisi hälytyskellojen soida. Kasvollinen omistajuus, tuotteen tai palvelun jäljitettävyys ja avoimuus tuotannossa ovat monesti laadun takeita. Eikö niitä voitaisi ottaa kilpailutukseen kriteereiksi?
Jos ihmisten suut tukitaan, ettei epäkohdista saa kertoa, pitää olla huolissaan. Jos kilpailutuksen epäkohtia ei uskalleta kertoa, on tosiaankin oltava huolissaan. Jos uhkaillaan, kiristetään tai pelotellaan, pitää olla huolissaan. Meillä pitää olla varaa olla huolissaan.
Kati Partanen, WFO:n naisten komitean pj.
Julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 4.2.2019. https://www.maaseuduntulevaisuus.fi/mielipiteet/vieraskolumnit/artikkeli-1.372028
Uutisjuttu: https://www.maaseuduntulevaisuus.fi/politiikka/artikkeli-1.372968